Ihmiselle ei anneta enempää, mitä se jaksaa kantaa

 Ihmiselle ei anneta enempää, mitä se jaksaa kantaa.

Kuulin tämän sanonnan ensimmäisenä kesänä työskennellessä kahvilassa. Olin jo toistuvasti ollut alakuloinen ja väsyneen oloinen, kun pomoni kysyi minulta, mitä kuuluu? Kysymys hätkähdytti, mutta lämmitti sydäntäni. En ollut pitkään aikaan kokenut kenenkään välittävän miltä minusta tuntuu. Oli jo mennyt monta yötä valvoessa. Äidillä oli tapana järjestää show yöaikaan kännissä. Pomoni oli yllättynyt vastauksestani ja sanoi Jumala ei anna ihmiselle enempää kuin se jaksaa kantaa.

Seuraavien 15 vuoden aikana olen pohtinut tätä sanontaa usein. Jos tämä pitää paikkaansa Jumala tai joku muu suurempi voima ajattelee minun olevan helvetin vahva ihminen. Koska tulee raja vastaan? Tykkään käyttää sanontaa kuppi nurin. Kuppi nurin vertailukuvalla tarkoitetaan lasia, joka täyttyy liialla vedellä ja menee nurin. Lasi tulee kirjaimellisesti liian täyteen. Jokaisella ihmisellä on oma rajansa. Oma sietokyky ei enää kykene kamppailemaan vastoinkäymisiä vastaan. Usein oireena on jokin mielenterveyshäiriö, kuten masennus tai paniikkihäiriö, jotka ovat varsin yleisiä nykypäivänä. Minulla se ei ole vielä mennyt nurin, mutta nousu varaa ei enään ole, luulisin? Mitä juuri minulle tapahtuu, kun kuppi menee nurin?

Jokaisella on vastoinkäymisiä. Toisilla niitä on enemmän kuin toisilla. ADHD-lapsen kanssa elämä on yhtä vastoinkäymistä. Kun yhdestä kriisistä selvitään, tilalle tulee toinen. Kuinka me vanhemmat jaksamme? Usein luen toisten vanhempien kirjoittavan, että he eivät enää jaksa. Mitä voimme tehdä, kun emme jaksa? Mielestäni ei ole vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin, jospa asiat muuttuvat paremmaksi. Ehkä tämä oli viimeinen raivari? Jonain päivänä aakkonenkin pärjää omillaan eläen itsenäistä elämää. Voiko elämää kuitenkin elää odottamalla, että seuraavat 10 vuotta menisi eteenpäin ja asiat mahdollisesti helpottuisivat, niin kuin omalla kohdallani, jolloin Daniel olisi 18-vuotias.

Lapsuuteni kodissa meitä asui neljä sisarusta, kukin nukkui omassa huoneessaan. Tykkäsin kun olimme illan keskenämme äidin ollessa baarissa. Ennen baariin lähtöä äiti oli aina hyvällä tuulella ja lupasi ihania asioita. Ei ne koskaan toteutunut, mutta ajatus niistä oli lumoava. Usein heräsin yöllä, kun hän tuli kotiin. Hän rypi kovassa itsesäälissä tai vaihtoehtoisesti käyttäytyi aggressiivisesti. Hänellä oli tapana tulla haukkumaan jokaista sisarusta vuorollaan huoneisiimme, kuinka paskoja olimme. Joskus kotona vallitsi keskellä yötä karaokebileet.

Olen menettänyt aviomieheni. Lapseni ovat menettäneet isän. Tämä oli elämäni yksi suurimmista kriiseistä. En uskonut selviäväni. Usein ajattelen Danielin elämän olevan huomattavasti helpompaa, jos isä olisi yhä mukana. Olisimmeko tässä pisteessä edes? Lastaan ei voi muuttaa tai hänen persoonallisuuttaan ei voi valita. Vaikka lapsi ei olisi luonani kokoaikaisesti hän on silti ajatuksissani, sydämessäni. Tuska, joka vallitsee vanhemman sisällä. Tekeekö lapsi oikeat valinnat elämässään? Pärjääkö hän? Kunpa voisin valita oikean polun hänen puolestaan. Polku ei olisi silloin kuitenkaan hänen. Vanhempana voi vain seurata lapsen varttumista ja yritettävä ohjata oikeaan suuntaan. Luottaa elämän kantavan.

Ihminen on uskomaton luomus. Sopeudumme vaikeisiin tilanteisiin ja jatkamme elämää. Toisille elämä on raadollisempaa kuin toisille. Lukemani perusteella ihmiset, jotka kokevat ikäviä kohtaloita, kuten keskitysleiriltä selvinneet juutalaiset pystyvät varsin hyvään ja tasapainoiseen elämään, vaikka ovat kokeneet syviäkin traumoja. He osaavat arvostaa elämää, kun ovat nähneet sen raadollisen puolen. Missä kohtaa heidän kuppinsa meni nurin? Ovatko he vain vahvempia kuin toiset? Ovatko heidän traumansa niin syvälle juurtuneet, että eivät enää muista sen olemassaoloa.

Ehkä luontomme pakottaa meitä jaksamaan, jos ihmiselle ei anneta enempää kuin se jaksaa kantaa. Kuka määrittää kenelle annetaan raskas taakka ja kenelle ei? Tekeekö vastoinkäymiset meistä parempia persoonia? Auttaako ne arvostamaan elämän pieniä iloja? Itse koen elämäni olleen täynnä vastoinkäymisiä. Ne ovat kasvattaneet minusta ihmisen, joka olen. Enkä muuttaisi mitään. Kuitenkin minulla niin kuin jokaisella on raja. Koska kuppi menee nurin?