Hiljaiset kyyneleet

 

Tätä kirjoittaessani istun terassillani teekuppi kourassa ja koen oloni helpottuneeksi mutta samalla surumieliseksi. Viikonloppu on ohi ja näen lapseni vasta kolmen viikon kuluttua. Kurkkuani alkaa kuristamaan muistaessani Danielin hiljaiset kyyneleet valkoisen farmarin takapenkillä ajaessamme takaisin sijaisperheeseen.

Daniel on ollut sijaisperheessä vajaan vuoden. Hän tulee kotiin keskimäärin kolmen viikon välein. Sijoitus kodin ulkopuolelle on ollut meille paras vaihtoehto, mutta ei suinkaan helpoin. Muistan päätöstä pohtiessani valinneen kahdesta surkeasta, sen vähemmän surkean ratkaisun.

Viikonloppu sujuu usein mitään suurempia ongelmia, kun vertaan lähtötilanteeseen ennen sijoitusta. Kuitenkin lääkkeen vaikutuksen loputtua huomaan pojan ärtyneisyyden lisääntyvän ja kehoni valmistautuu tuttuun tapaan kohtaamaan vaaran. Sama dynamiikka kotona jatkuu ja saa takaumia niin minulle kuin lapsille. Huomaan Danielin olevan varsin pettynyt tilanteeseen oman kiukunpuuskan jälkeen. Koitan parhaani mukaan olla tukena ja auttaa häntä vaikeiden tunteiden kanssa, vaikka aggression kohtaaminen on itsellenikin vaikeaa.

Huomaan itseni usein pohtivan, kuinka selviydyin niistä vuosista lapseni kanssa, joka on varsin erityinen. Pyöritin arkea yksin leskeksi jäätyäni kantaen sekä oman ja lasteni surut. Daniel on aina ollut vaativa ja omassa lapsuudessani kotona saamani kasvatus ei ollut hääppöinen. Nuoren ikäni tuomat haasteet eivät tätä myöskään ole edesauttaneet. En ole selvinnyt kuitenkaan ongelmitta. Joka kerta Danielin tullessa kotiin takaumat iskevät ja kehoni alkaa elämään mennyttä uudestaan. Kuvaan tunnetta hyvin sotilaiden kokemaan posttraumaattiseen stressihäiriöön. Aivoni menevät lukkoon aivan arkipäiväisestä tilanteesta ja odotan viikonlopun kuluvan nopeasti. Danielin äännellessä kovaa huomaan pelästyväni ja käteni alkavat puutumaan kuin sata muurahaista vaeltaisivat raajoissani. Olo on sen jälkeen, kun elelisi kuplan sisällä. Terapeuttini mukaan kärsin voimakkaasta dissosiaatiosta. Tilanteen jälkeen seuraa tuskastuttava väsymys. Dissosiaatiota ei aina tapahdu, mutta välillä se tulee yllättävissäkin tilanteissa. Toisinaan kärsin siitä useammin ja toisinaan puolestaan harvemmin. Tähän en kykene itse vaikuttamaan. Tänä viikonloppuna dissosiaatiota tuli enemmän.

Istun valkoisen farmarin takapenkillä Danielin kanssa ja pohdin mennyttä viikonloppua. Palaaminen sijaisperheeseen on aina raskasta.  Tiedän hänen odottavan kotilomille pääsyä, niin kuin minäkin. Koen kuitenkin pettymyksen aaltoilevia tunteita, kun viikonloppu ei sujunut niin kuin olin ajatellut. Omien dissosiaatioiden myötä joudun ottamaan päiväunia usein päivän mittaan ja se luontaisesti vaikuttaa viikonlopun kulkuun. Haluaisin antaa hänelle enemmän niinä hetkinä, kun olemme yhdessä sekä haluaisin hänen näkevän sen iloisen ja onnellisen äidin näinä viikonloppuina.  Mielestäni on epäreilua Danielia kohtaan, kun Viola hänen 7- vuotias siskonsa saa nähdä äidin parhaat puolet samalla kun veljensä näkee omien ahdinkojen kanssa kamppailevan äidin.

Danielin tulessa kotiin, persoonani menee lukkoon ja ahdistun. Näen asiat eri tavalla, ikään kuin putkena. Hoen monesti itselleni sen entisen elämän olevan ohi traumaattisine kokemuksineen ja nyt on aika nauttia lasten kanssa tästä viikonlopusta. Keho, mieli ja tunteeni reagoivat kuitenkin ei toivotulla tavalla ja saa itseni toimimaan niin kuin ennen sijoitusta. Se saa minut olemaan vakavampi ja koen itseni masentuneeksi. Danielin palatessa sijaisperheeseen kaikki tämä häipyy kuin neula heinäsuohon. Persoonani tulee esiin ja masennus kaikkoaa kokonaan ja koen olevani taas onnellinen. Hetkinä, jolloin Daniel ei ole kotona pidän itsestäni valtavasti. Danielin läsnäolo saa huonot puolet itsestäni esiin sekä tuo mieleeni häpeän synkät kasvot. Eihän ketään vanhempi haluaisi tuntea vastaavia tunteita lapsensa läsnä ollessa. En myöskään haluaisi Danielin näkevän minua kerta toisensa jälkeen onnettomana. Ei hän ole sellaista vanhempaa ansainnut.

Danielin kanssa eletyt vuodet on jättänyt minuun syvät arvet. Nyt on aika parantaa itseäni ja toivottavasti tulevaisuudessa voin nauraa aidosti ja kokea olevani onnellinen lapseni läsnäollessa. Toivon myös hänen näkevän onnellisemman äidin. Valkoisen farmarin takapenkillä katson lastani. Hän katsoo ikkunasta ulos totisesti ja huomaan kyyneleiden valuvan hänen poskiansa pitkin. Kurkkuani kuristaa ja pidätän kyyneleitä pohtien, kuinka hän mahtaa tuntea ja minkälaiset arvet menneet vuodet ovat häneen jättänyt. Ja minkälaiset arvet tulevat vuodet vielä jättää…

Aikaisemmissa blogiteksteissäni avaan enemmän jo elettyä elämää Danielin kanssa, ja sitä mitkä seikat johti poikani huostaanottoon.

-Rakkaudella Rebecca