Aggressiivisuus, uhmakkuus, kiroilu...
Aggressiivisuus, uhmakkuus, kiroilu, impulsiivisuus,
levottomuus…. Lista on loputon negatiivisia piirteitä. Kuinka äärirajoille
vanhemmuuden pitää mennä? Koska on lupa luovuttaa? Saanko luovuttaa vai tekeekö
se minusta epäonnistuneen vanhemman? Mikä on luovuttamista?
Minulla oli tapana käydä Alepassa pienessä kaupassa, jossa
mahdollisimman nopeasti saisin ruokaostokset tehtyä. Ahdistaa, kuinka selviän 2
-vuoden ikäisen lapseni kanssa. Poika ei pysy ostoskärryssä. Nousee seisomaan
ja ujuttautuu sieltä pois. Ehkä seuraavaksi rattaat voisi toimia, paitsi eihän
tuo lapsi edes junassa niissä pysynyt. Menemme kauppaan, koitan saada Danielin
pysymään ostoskärryissä viihdyttäen häntä samalla kun kerään ostoksia kärryyn.
Kassalle selviydyttyä harmistelen pitkää jonoa. En viitsi selitellä itseäni
jonon ohi, olenhan vain pienen vilkkaan pojan äiti. Ei minulla ole moiseen
etuoikeutta.
Maksaessani ostoksia Daniel on hypännyt ostoskärryistä pois
ja juoksee kohti ulko-ovea. En kerkeä reagoimaan ennen kuin kaksi naista saa
pojasta kiinni. Kaupasta ulos päästyäni kiitän kovasti. Toinen naisista
tokaisee ”taitaa olla vilkas tapaus”. Tätä kuulen jatkuvasti. Autoon
päästessäni tunnen epätoivon taas iskeneen. Valahdan itkuun. Auto on turvapaikkani, se on paikka, josta Daniel ei pääse
ujuttautumaan pois. Hän istuu tyytyväisenä turvaistuimessaan selkä menosuuntaan
päin. Taitaa tykätä maisemien katselusta ja pehmeästä hurinasta. Tämä on se
hetki, jolloin pääsen pakoon vanhemmuutta. Ikävät ajatukset kuitenkin valtaavat
mieleni. Tätäkö vanhemmuus on. Miksi se minusta tuntuu tältä. Miksi en ole
onnellinen äitinä. En ole tyypillinen esimerkki vauvalehtien kannesta tai
täydellisestä perheestä. Olenhan nuori äiti, vasta 20-vuotias, joka huolehtii
perheestä pääsääntöisesti yksin.
Kerran muistan tapauksen, jolloin poikani sai voimakkaan aggressiivisuus
kohtauksen. Daniel oli noin kolmen vanha. En pystynyt olemaan samassa huoneessa
hänen kanssaan. Oma kiukkuni oli ottaa vallan ja eihän se ketään auta. Ei
ainakaan rahoittamaan lasta. Hän vain huusi, riehui ja huusi. En saanut
rauhoitettua häntä mitenkään. Hetken kuluttua oven takaa kuului puhetta ”verta
tulee se ei lopu sitä vain tulee, paljon” Danielin huolestunut itkunsekainen
ääni kuului huoneesta. Ryntäsin huoneeseen ja huomasin koko huoneen olevan
veressä. Danielilla oli tapana suutuspäissään paiskata päätään lattiaa vasten.
Tämä taisi aiheuttaa verenvuodon. En kertonut asiasta kenellekään. Asia
hävetti, mutta eihän kukaan uskoisikaan. Eihän noin pieni lapsi voisi noin
itseään satuttaa. Meillä voi, tämä on minun arkeani.
Kuitenkin usein mietin, onkohan tämä normaalia, elämmehän me
uhmaikäisen lapsen kanssa. Ehkä tätä se vanhemmuus on, haastavaa, itsensä
uhrautumista. Daniel on minun esikoiseni. Ei minulla ole vertailukohdetta tai
muutakaan kokemusta vanhemmuudesta. Edes omassa lapsuudessani ei ollut
turvallista vanhempaa. Kasvoin alkoholinhöyryisessä ympäristössä, jossa itse
huolehdin itsestäni. Kuinka osaisin kasvattaa lasta. En ainakaan tällaista
lasta.
Kommentit