Aggressiivisuus, uhmakkuus, kiroilu...

 


Aggressiivisuus, uhmakkuus, kiroilu, impulsiivisuus, levottomuus…. Lista on loputon negatiivisia piirteitä. Kuinka äärirajoille vanhemmuuden pitää mennä? Koska on lupa luovuttaa? Saanko luovuttaa vai tekeekö se minusta epäonnistuneen vanhemman? Mikä on luovuttamista?

Minulla oli tapana käydä Alepassa pienessä kaupassa, jossa mahdollisimman nopeasti saisin ruokaostokset tehtyä. Ahdistaa, kuinka selviän 2 -vuoden ikäisen lapseni kanssa. Poika ei pysy ostoskärryssä. Nousee seisomaan ja ujuttautuu sieltä pois. Ehkä seuraavaksi rattaat voisi toimia, paitsi eihän tuo lapsi edes junassa niissä pysynyt. Menemme kauppaan, koitan saada Danielin pysymään ostoskärryissä viihdyttäen häntä samalla kun kerään ostoksia kärryyn. Kassalle selviydyttyä harmistelen pitkää jonoa. En viitsi selitellä itseäni jonon ohi, olenhan vain pienen vilkkaan pojan äiti. Ei minulla ole moiseen etuoikeutta.

Maksaessani ostoksia Daniel on hypännyt ostoskärryistä pois ja juoksee kohti ulko-ovea. En kerkeä reagoimaan ennen kuin kaksi naista saa pojasta kiinni. Kaupasta ulos päästyäni kiitän kovasti. Toinen naisista tokaisee ”taitaa olla vilkas tapaus”. Tätä kuulen jatkuvasti. Autoon päästessäni tunnen epätoivon taas iskeneen. Valahdan itkuun. Auto on turvapaikkani, se on paikka, josta Daniel ei pääse ujuttautumaan pois. Hän istuu tyytyväisenä turvaistuimessaan selkä menosuuntaan päin. Taitaa tykätä maisemien katselusta ja pehmeästä hurinasta. Tämä on se hetki, jolloin pääsen pakoon vanhemmuutta. Ikävät ajatukset kuitenkin valtaavat mieleni. Tätäkö vanhemmuus on. Miksi se minusta tuntuu tältä. Miksi en ole onnellinen äitinä. En ole tyypillinen esimerkki vauvalehtien kannesta tai täydellisestä perheestä. Olenhan nuori äiti, vasta 20-vuotias, joka huolehtii perheestä pääsääntöisesti yksin.

Kerran muistan tapauksen, jolloin poikani sai voimakkaan aggressiivisuus kohtauksen. Daniel oli noin kolmen vanha. En pystynyt olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan. Oma kiukkuni oli ottaa vallan ja eihän se ketään auta. Ei ainakaan rahoittamaan lasta. Hän vain huusi, riehui ja huusi. En saanut rauhoitettua häntä mitenkään. Hetken kuluttua oven takaa kuului puhetta ”verta tulee se ei lopu sitä vain tulee, paljon” Danielin huolestunut itkunsekainen ääni kuului huoneesta. Ryntäsin huoneeseen ja huomasin koko huoneen olevan veressä. Danielilla oli tapana suutuspäissään paiskata päätään lattiaa vasten. Tämä taisi aiheuttaa verenvuodon. En kertonut asiasta kenellekään. Asia hävetti, mutta eihän kukaan uskoisikaan. Eihän noin pieni lapsi voisi noin itseään satuttaa. Meillä voi, tämä on minun arkeani.

Kuitenkin usein mietin, onkohan tämä normaalia, elämmehän me uhmaikäisen lapsen kanssa. Ehkä tätä se vanhemmuus on, haastavaa, itsensä uhrautumista. Daniel on minun esikoiseni. Ei minulla ole vertailukohdetta tai muutakaan kokemusta vanhemmuudesta. Edes omassa lapsuudessani ei ollut turvallista vanhempaa. Kasvoin alkoholinhöyryisessä ympäristössä, jossa itse huolehdin itsestäni. Kuinka osaisin kasvattaa lasta. En ainakaan tällaista lasta.

Kommentit

Suositut tekstit