Äiti, koska mä pääsen kotiin?
Äiti, koska mä pääsen kotiin? Mä luulen et nää jatkuvat sijoitukset traumatisoivat mua vaa lisää… Daniel kysyi minulta hampaiden pesun aikana.
Danielilla oli 7 viikon mittainen osastojakso, jossa oli
muutama vastaava kiinnipitotilanne. Häntä oli rajaamassa kolme hoitajaa valtavan
raivon vallassa. Daniel vietiin eristyshuoneeseen, jossa hänet kapaloitiin
lakanaan, jonka jälkeen hän vaipui poissaolokohtaukseen. Hän kertoi tarinaa,
jossa kulki alas portaita ja näki siellä pelottavia asioita. Tarina oli kuin
kauhuelokuvan kertomus. Kohtauksen
jatkuessa hän luetteli Tuntemattoman sotilaan kaikkien sotilaiden nimiä
peräkkäin. Kohtaus kesti kaikkineen 45 minuuttia. Osaston tutkimuksissa on
tullut esille autistisia piirteitä, joiden tutkiminen jatkuu syksyllä
intensiivisesti. Neuropsykiatriset häiriöt ovat kuin veteen piirretty viiva,
niin häilyvä, mutta hoitamattomana voi pilata yhden pojan elämän.
Sijoitukset jättävät lapseen ja koko perheeseen ison jäljen,
mutta meidän kohdallamme kotona olo vain pahentaisi tilannetta ja repisi
jokaisen tässä talossa palasiksi hiljaa. Valitsin kahdesta huonosta
vaihtoehdosta sen, jonka koen vähemmän satuttavan perhettämme. Huostaanotto on
raskas prosessi vanhemmille. Äidille, joka riisuutuu muiden edessä ja myöntää
omien rahkeiden riittämättömyyden.
Asumme paikkakunnalla, jossa usein törmään tuttuihin
kasvoihin, kuten Danielin koulukaverien vanhempiin. Näen muiden vanhempien
katseesta sen uteliaisuuden, mitä meidän perheellemme tapahtui? Miten päädyin
tilanteeseen, jossa lapseni muuttaa toiseen perheeseen. Toisaalta kadehdin
heidän ajatustaan. He, jotka eivät
ymmärrä eivät ole ollut tekemisissä vastaavien asioiden parissa. Heidän voin
ajatella olevan onnekkaita.
Usein palavereissa, jossa Daniel on ollut myös läsnä,
sosiaalitoimi on korostanut hänen tulevan pian kotiin. Kertonut pojalle huostaanoton olevan väliaikainen
ratkaisu. Näin poikani elää välitilassa, jossa odottaa vain kotiin pääsyä.
Äitinä en taas asiaa näin näe. En pysty ajatella asuvani hänen kanssaan saman
katon alla. En kuitenkaan palaverissa Danielin kuullen asiaa voi ilmaista.
Kuinka äiti voi sanoa lapselle, että et voi asua pitkään aikaan kotona, vaikka
sosiaalitoimi siihen pyrkii.
Daniel on ollut pitkäaikaisessa perheessä kuukaudenpäivät. Hän
kohdistaa ajoittain kiukkua ja raivoa minuun, lukuisin tekstiviestein ja maraton
puheluin. En vastaa hänelle silloin. Koen tilanteissa kuitenkin suunnatonta
ahdistusta, vaikka hän on sadan kilometrin päässä. Ahdistava tilanne saa
tunteeni ja kroppani käyttäytymään saman kaavan mukaisesti, jossa elimme
vuosia.
Hän on myös kohdistanut muutaman kerran väkivaltaa sijaisäitiin. Joskus ajatuksiini juolahtaa jaksaakohan uusi perhe elää elämää hänen kanssaan, jos hän jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen eikä muutosta tapahdu. Se olisi sekä lapselle, että minulle raskas paikka. Kuitenkin ymmärrän, enhän itsekkään pysty arkeen hänen kanssaan, vaikka hän on oma biologinen lapseni.
Kommentit
Kohtauksen alussa nimittäin lapsi vielä kuulee hetken aikaa ohjeita kunnes hermoston kuormitus nousee niin korkeaksi, ettei autisti pysty hetkeen ajattelemaan. Kiinniottoon joskus päädytään, mutta enimmäkseen pitäisi vain siirtää lapsi kahden työntekijän voimin huoneeseen, jossa ei ole muita lapsia tai mitään särkyvää. Siis jos lapsi ei itse siirry. Siihen on tekniikka, joka tuntuu lapsesta kuin aikuiset ”tanssittaisivat” hänet sinne, eli se on lempeää kun sen tekee kaksi eli kuin käveltäisi joukolla käsikynkkää. En muista tekniikan nimeä. Enkä muista millainen tekniikka on yksin tehdessä.