Äiti, koska mä pääsen kotiin?

Äiti, koska mä pääsen kotiin? Mä luulen et nää jatkuvat sijoitukset traumatisoivat mua vaa lisää… Daniel kysyi minulta hampaiden pesun aikana.


Viime syksynä tilanteemme kotona kärjistyi niin pahaksi, että luulin satuttaneeni häntä fyysisesti. Tapansa mukaan hän sai raivokohtauksen, jonka seurauksena jouduin kiinnipitotilanteeseen. Tilanteen kestäessä Daniel meni tiedostomattomaan tilaan, jota kutsutaan dissosiatiiviseksi traumaperäiseksi kohtaukseksi. Daniel lyyhistyi kokonaan eikä tuntenut raajojaan. Hän sanoi kuolevansa, toisti lausetta useaan otteeseen. Kohtaus oli meillä ensimmäinen ja pelottava. Pelkäsin, että olin kiinnipidon aikana satuttanut häntä fyysisesti. Tilanteet kotona olivat niin rajuja, pojan ollessa melkein kokoiseni, että muistuttivat enemmän fyysistä väkivaltaa, kuin lapsen turvaamista.

Danielilla oli 7 viikon mittainen osastojakso, jossa oli muutama vastaava kiinnipitotilanne. Häntä oli rajaamassa kolme hoitajaa valtavan raivon vallassa. Daniel vietiin eristyshuoneeseen, jossa hänet kapaloitiin lakanaan, jonka jälkeen hän vaipui poissaolokohtaukseen. Hän kertoi tarinaa, jossa kulki alas portaita ja näki siellä pelottavia asioita. Tarina oli kuin kauhuelokuvan kertomus.  Kohtauksen jatkuessa hän luetteli Tuntemattoman sotilaan kaikkien sotilaiden nimiä peräkkäin. Kohtaus kesti kaikkineen 45 minuuttia. Osaston tutkimuksissa on tullut esille autistisia piirteitä, joiden tutkiminen jatkuu syksyllä intensiivisesti. Neuropsykiatriset häiriöt ovat kuin veteen piirretty viiva, niin häilyvä, mutta hoitamattomana voi pilata yhden pojan elämän.

Sijoitukset jättävät lapseen ja koko perheeseen ison jäljen, mutta meidän kohdallamme kotona olo vain pahentaisi tilannetta ja repisi jokaisen tässä talossa palasiksi hiljaa. Valitsin kahdesta huonosta vaihtoehdosta sen, jonka koen vähemmän satuttavan perhettämme. Huostaanotto on raskas prosessi vanhemmille. Äidille, joka riisuutuu muiden edessä ja myöntää omien rahkeiden riittämättömyyden.

Asumme paikkakunnalla, jossa usein törmään tuttuihin kasvoihin, kuten Danielin koulukaverien vanhempiin. Näen muiden vanhempien katseesta sen uteliaisuuden, mitä meidän perheellemme tapahtui? Miten päädyin tilanteeseen, jossa lapseni muuttaa toiseen perheeseen. Toisaalta kadehdin heidän ajatustaan.  He, jotka eivät ymmärrä eivät ole ollut tekemisissä vastaavien asioiden parissa. Heidän voin ajatella olevan onnekkaita.


Avohuollon sijoituksesta huostaanottoon kesti liian pitkään. Osittain se johtui minusta, asian päättäminen on ollut elämäni vaikein ratkaisu, mutta kuitenkin yksi parhaista, näin jälkeenpäin ajateltuna.  Olenhan itse se, joka elää päätösteni kanssa. Huostaanottoa pitkitti myös mielestäni kokematon sosiaalityöntekijä. Loppujen lopuksi anoin, että he ottavat lapseni huostaan, kun en voi hänen kanssaan jatkaa elämää saman katon alla. Äidille on raskasta todistella, miksei oma lapsi voi tulla kotiin asumaan. Raskasta siitä tekee se, että toinen ei näe arkea ulkoapäin, toinen ei kykene näkemään miten pitkään johtanut ylikuormittava elämä, saa aikana ihmisen sisällä. Eikä kukaan kykene tuntemaan niitä tunteita, jota juuri minä koen.

Usein palavereissa, jossa Daniel on ollut myös läsnä, sosiaalitoimi on korostanut hänen tulevan pian kotiin.  Kertonut pojalle huostaanoton olevan väliaikainen ratkaisu. Näin poikani elää välitilassa, jossa odottaa vain kotiin pääsyä. Äitinä en taas asiaa näin näe. En pysty ajatella asuvani hänen kanssaan saman katon alla. En kuitenkaan palaverissa Danielin kuullen asiaa voi ilmaista. Kuinka äiti voi sanoa lapselle, että et voi asua pitkään aikaan kotona, vaikka sosiaalitoimi siihen pyrkii.

Daniel on ollut pitkäaikaisessa perheessä kuukaudenpäivät. Hän kohdistaa ajoittain kiukkua ja raivoa minuun, lukuisin tekstiviestein ja maraton puheluin. En vastaa hänelle silloin. Koen tilanteissa kuitenkin suunnatonta ahdistusta, vaikka hän on sadan kilometrin päässä. Ahdistava tilanne saa tunteeni ja kroppani käyttäytymään saman kaavan mukaisesti, jossa elimme vuosia.

Hän on myös kohdistanut muutaman kerran väkivaltaa sijaisäitiin. Joskus ajatuksiini juolahtaa jaksaakohan uusi perhe elää elämää hänen kanssaan, jos hän jatkaa samaa rataa vuodesta toiseen eikä muutosta tapahdu. Se olisi sekä lapselle, että minulle raskas paikka. Kuitenkin ymmärrän, enhän itsekkään pysty arkeen hänen kanssaan, vaikka hän on oma biologinen lapseni.

Mutta äiti, koska mä pääsen kotiin? 


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Aspergerilta kuulostaa ja heille kiinnipito pahentaa kohtausta. Autistiselle lapselle opetetaan jo päiväkodissa, että kun huomaa, että kiukku alkaa tulla niin ”juokse silloin äkkiä omaan rauhoittumispaikkaan olemaan yksin”. Siis olen nähnyt tällaisen toimivan. Kun lastentarhanope huomasi, että lapsen molemmat kädet menivät nyrkkiin ja hän tärisi kauttaaltaan ja kiristeli hampaitaan, niin ope huudahti ystävällisesti: ”juokse Matti sinne sun omaan paikkaan. Se auttaa.”
Kohtauksen alussa nimittäin lapsi vielä kuulee hetken aikaa ohjeita kunnes hermoston kuormitus nousee niin korkeaksi, ettei autisti pysty hetkeen ajattelemaan. Kiinniottoon joskus päädytään, mutta enimmäkseen pitäisi vain siirtää lapsi kahden työntekijän voimin huoneeseen, jossa ei ole muita lapsia tai mitään särkyvää. Siis jos lapsi ei itse siirry. Siihen on tekniikka, joka tuntuu lapsesta kuin aikuiset ”tanssittaisivat” hänet sinne, eli se on lempeää kun sen tekee kaksi eli kuin käveltäisi joukolla käsikynkkää. En muista tekniikan nimeä. Enkä muista millainen tekniikka on yksin tehdessä.
Anonyymi sanoi…
Tarkoitin tuolla aiemmalla kommentilla, että tilanne olisi parempi, jos asd olisi huomattu päiväkodissa, ja näin olisi toimittu, että lapsi olisi oppinut jo pienestä pitäen, että yksinolo auttaa ja että ei tarvitse katsoa toisia silmiin ja opetella kuormittavia sosiaalisia tapoja ja kerätä päivän ja viikon aikana aistikuormaa liikaa. Tietysti adhd-lapsen kanssa otetaan huomioon myös aistien kuormitus, mutta asd:n kanssa otetaan niin paljon muutakin huomioon, kuten se, ettei vaadita lasta katsomaan kun hänelle puhutaan. Neurotyypillisellä lapsella häneen luotu katsekontakti rauhoittaa, mutta asd-lapsella toisten ihmisten katse kiihdyttää keskushermostoa. Siksi autistit välttelevät katsekontaktia. Ymmärrän, että kun lapsi on jo isompi, niin melttari-kohtaukset (melt down) ovat vaikeita, kun lapsi on jo niin voimakas. Eikä teini-ikäiseen enää tehoa tietenkään samat kuin päiväkoti-ikäiseen. Toivottavasti kuitenkin tulevat tutkimukset tuovat joitain uusia keinoja arkeen 💜

Suositut tekstit