Monen vanhemman jaksaminen on koetuksella.

 

 

Monen vanhemman jaksaminen on koetuksella.

Olen kuulunut 4 vuoden ajan erilaisten apujen piiriin, josta päällimmäisenä puidaan arjen haasteita ja kuinka niistä selvittäisiin. Olen kääntänyt jokaisen palikan ja pyörittänyt niitä tuloksetta. Kirjaimellisesti pistänyt huushollin ylösalaisin, jotta saataisiin arki nepsy lapsen kanssa sujumaan.

Usein keskusteluissa tulee eteen, jos vanhemman lähestymistapa olisi erilainen tai lapsen palkitseminen hyvin sujuvasta päivästä tai viikosta. Kun palikoita on tarpeeksi monta hyvästä käyttäytymisestä lapsi saa pienen tsemppilahjan. Kasvatuksessa käytetään mukana uhkailua, kiristystä ja lahjontaa. Ainakin pääpiirteittäin niin kuin ennen vanhaan. Nykypäivänä vain hieman hienostuneemmin.

Meidän kohdallamme nämä ei onnistunut. Saimme hetkellistä helpotusta arjen sujuvuuteen, mutta se ei poistanut ongelmaa. Jokaisen suihkukäynnin yhteydessä lapsi sain hymytarran, josta seurasi palkinto. Tepsi pojan ollessa alle kouluikäinen. Kohta 10 vuotta täyttävä Daniel ei ole tyytyväinen tarrasta ja siitä saamastaan tikkarista.

Nykyisin näen poikani käyttäytyvän hyvin, kun hän haluaa jotain tai on saamassa jotain. Muuten käytös on aivan kamalaa sellaista kuin pahimmillaan nepsy lapsen kanssa arki voi olla. Olenko siis kasvattanut lapsestani materialistin? Tämä on vain yksi esimerkki.

Ajatellessani asiaa pohdin, sysäämmekö näillä nepsy lapsen kasvatusopeilla ongelmaa eteenpäin. Siihen ikään, kun lapsi lähenee varhaismurrosikää. Kun hymytarrat tai tikkarit eivät enää ole se juttu.  Tai kun lapsi ei saa näkyviä kiksejä vanhemman kehumisesta samalla tavalla kuin silloin taaperona.

Uutisissa on otsikoitu ”nuorten väkivaltaisuus on lisääntynyt”. Saattaisiko ongelma olla näissä kasvatusopeissa joltain osin? Itse koen, että jo varhaisessa vaiheessa pojan käytöshäiriöitä hoidettiin vanhemman kasvatusta tukien. Aina minun tuli tehdä jotain toisin tai tukea häntä eri tavalla. Vanhemman tuli repeytyä suuntaan sekä toiseen. Koskaan kuitenkaan lapsen sisimpään katsomatta, häntä kuntouttavasti auttaen. Vanhempana olemme aika kädettömiä lapsen väkivaltaisuudelle.

Hoitamaton ADHD lisää lapsen väkivaltaisuutta sekä käytöshäiriöitä, sanotaan monessa lähteessä.  Näin meille kävi. Danielilla on paljon käytöshäiriöitä sekä väkivaltaisuutta. Nyt asiaa puidaan tältä osin. Annetaan keinoja, kuinka autan häntä tunnemyrskyssä. Jos kotona täytyy leikkuu veitset laittaa piiloon lapsen saapuessaan, ettei satu mitään, kun hän taas seuraavan kerran räjähtää. Tämä ei ole minusta hoitokeino aggressiivisuuteen.  Jos lapsi rikkoo ja heittelee tavaroita tunnemyrskyssä, vanhempaa ohjeistetaan tehdä se hänelle mahdolliseksi turvallisesti. Kuten pikkulegorakennelman heittäminen. Mitä me opetamme lapselle? Hän saa heittää tavaroita, jos suuttuu. Oppiiko hän silloin koskaan hillitsemään tunteitaan? Enhän minäkään voi työpaikallani heittää tavaroita, jos kaikki ei mene niin kuin haluan.

ADHD- lasta tulee ymmärtää ja tukea oikealla tavalla, kun hän ei siihen itse kykene. Vanhemmat ei voi kuitenkaan loputtomasti ymmärtää lastaan ja hänen haasteitaan. Emme voi jatkuvasti taipua ja tehdä huonosta käytöksestä sallittua vain koska lapsellamme on haasteita. Lapset oppivat nopeasti käyttämään diagnoosiaan hyväksi, jolloin huonosta käytöksestä tulee sallittua.

Näiden vuosien varrella palaverista toiseen on pohdittu ja mietitty mitä vanhempi voi tehdä toisin arjen sujuvuuden saamiseksi. Lapsen ongelmia puitiin vanhempaa huomioimatta. Ajatuksissani, mitä vanhempana teen väärin? Miksi meillä arki vain ei suju? Hiljaa hiipien vuodesta toiseen väsymys iski vasten kasvoja.

Tänään ensimmäistä kertaa minulta kysyttiin, jaksatko sinä vanhempana? Tämän kysymyksen pohjalta lähdettiin rakentamaan hoitosuunnitelmaa taas uudelleen. Nyt vuosiin koen asioiden näyttävän valoisimmalta. Ehkä me tästä sittenkin selvitään.