Yksi askel lähempänä - kotiin

Olen jo aikaisemmissa teksteissä kertonut Danielin olevan avohuollon sijoituksessa kriisiperheessä. Meillä kävi todella hyvä tuuri, kun saimme pojalle hyvän perheen ja hänen paranemisprosessinsa on lähtenyt käyntiin. Kotilomille tullessa haasteita kuitenkin näkyy. Näen jo hänestä muutaman päivän kotona ollessa, että tilanne kriisiytyisi nopeasti samaan pisteeseen, kun olimme ennen hänen lähtöään. Syynä on osittain oma väsymykseni.

Olen vuosia suorittanut kaikkea mahdollista ilman pysähtymistä. Askel askeleelta kuluttanut voimavarojani sisältäpäin. Arjessa on niin paljon tehtävää kahdenlapsen yksihuoltajana, joista toinen on erityislapsi. Muutama vuosi takaperin ajattelin kiireisen arjen olevan minulle pelastus. Ei tarvinnut kohdata omaa surua, joka velloi sisälläni leskeksi jäätyäni tai omia lapsuuden traumoja. Poltin narua molemmista päistä.

Daniel on ollut monta kuukautta jonossa tutkimusjaksolle psykiatriselle osastolle. Lääkehoitoa emme tahdo saada kuntoon polikliinisesti sekä hän saa dissosiatiivisia poissaolokohtauksia, jota halutaan tutkia tarkemmin. Sain vihdoin vahvistusviestin osastojakson alkamisesta. Olemme odottaneet tätä jo kuukausia. Yllätyksekseni en ollut riemun vallassa. Jäin pohtimaan tunnereaktiotani, koska en ollut varautunut surun ja ikävän tunteeseen.

Olen hakenut apua myös itselleni. Kevään tavoitteena on päästä psykoterapiaan, josta koen voimaantumisen tunnetta. Viime syksynä en vain enää jaksanut, se hetki tuli vasten kasvoja kuin joku olisi oven paiskannut nenänedestä kiinni. Silloin Daniel lähti kiireisellä sijoituksella. Muistan itkeneeni ja anelin sosiaalitoimea hakemaan poikani pois. Vasta hänen lähdettyään tajusin kuinka rikki olin, sydän tuhansina sirpaleina. Usein itkin itseni uneen, toisinaan nukuin monen tunnin päiväunet Violan ollessa eskarissa. Kroppani on suoriutunut jo vuosia stressitilassa. Adrenaliinin voimalla olen velvollisuuteni hoitanut. Fyysisiä merkkejä on toki ollut, mutta en ole niitä halunnut kuunnella. Muistan kerran töissä ollessani puhuneeni toisen kiireisen äidin kanssa ” on niin paljon tehtävää töiden jälkeen. Lasten harrastukset, pyykit, ruoka ja kaikki muu”. Yksi työkavereistani tokaisi ” miksi tuo kaikki pitää tehdä? Voihan noista karsia velvollisuuksia pois". Nämä sanat ovat jääneet mieleeni. On totta, että on minun valintani ollut suoriutua arjesta ja olla se täydellinen ja samalla onneton äiti.

Surun tunne, kun avasin vahvistusviestin osastojakson alkamisesta, vallitsi sisälläni. Minulla meni kirjaimellisesti pakka sekaisin. Koen kauheaa surua Danielin puolesta. Hän on hyvin sopeutunut kriisiperheeseen ja nyt paikka vaihtuu noin 6- viikoksi. Daniel on hyvin herkkä muutoksille. Tiedän tämän kaiken tapahtuvan vain siksi, että hänellä olisi parempi tulevaisuus edessä. Olen hakenut apua ja nyt saan sitä. Monet perheet jäävät ilman apua, joten minun pitäisi iloita näistä mahdollisuuksista. Kaikkein pahimmalta minusta tuntuu, kun ajattelen Danielia, 10 -vuotiasta poikaa, joka on kokenut niin paljon. En ikinä olisi halunnut oman lapseni joutuvan kokemaan niin paljon menetyksiä ja muutoksia elämän varhaisessa vaiheessa. Hän on vasta pieni poika. 

Sosiaalitoimi on aloittanut huostaanoton valmistelun. Huostaanoton tarkoitus on tapahtua kesällä. Danielille etsitään pidempiaikainen perhe. Hän aloittaa syksyllä uuden lukuvuoden uudessa koulussa. Huostaanotto tapahtui minun päätöksestäni. Daniel saa minussa aikaan ristiriitaisia reaktioita. Olen hyvin surullinen hänen seurassaan. Kun näen hänet, tämä kaikki tulee vasten kasvoja. Tunne omasta epäonnistumisestani. Minun on vaikea kohdata hänen vaikeita tunteitansa, tai ehkä ylipäätään ihmisten vaikeita tunteita. Näen nyt itsessäni selkeämmin piirteitä, jotka ovat tyypillisen persoonan piirteitä, joka on elänyt lapsuutensa alkoholinympäröimässä talossa.

Rikkinäisenä vanhempana en kykene huolehtimaan lapsesta, joka tarvitsee vahvaa ja onnellista äitiä. Nyt on minun aikani korjata itseni ja mennä hiljaa eteenpäin. Kohdata lukkiutuneet ovet sisälläni, avata ja käsitellä ovien takana piilossa olevat asiat. Uskon tällä kaikella olevan tarkoituksensa, jotta tulevaisuudessa voimme olla taas yhdessä. Toivon Danielin saavan rauhan kaiken tämän myllerryksen keskellä. Rakastan Danielia kaikkein eniten maailmassa, kuljen tämän matkan hänen rinnallaan loppuun saakkaa. Olen hiljalleen oppinut rakastamaan ja kuuntelemaan myös itseäni. 

Kolme niin merkittävää sanaa Usko, Toivo ja Rakkaus, siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Onko kyse epäonnistuneesta vanhemmasta vai äidistä, joka tekee vaikeita päätöksiä itsensä ja lapsensa parhaaksi, häpeää piilottelematta? Tämän jokainen lukija saa päättä itse -  By Rebecca