Kun avohuollon tukitoimet eivät ole riittäviä

 

                                   

Poikani Daniel on ollut 4 kuukauden ajan avohuollon sijoituksessa. Hän tulee kotiin kaksi kertaa kuukaudessa kahdeksi yöksi näin keskimäärin. Avohuollon sijoitus on hyvä ratkaisu meidän perheellemme. Minulla on turvapaikka, jonne voin poikani viedä, kun kotona ei asiat suju. Vastaan lapseni asioista niin kuin äitinä on velvollisuuteni. Saan myös tavata poikaani niin usein kuin tahdon.

Haasteita kuitenkin on. Lapsi on kirjoilla kotona, mutta oleilee toisessa kaupungissa. Koulua hän käy taxilla kotipaikkakunnassa. Tunnen äitinä surua, kun Danielin kaverit jäävät viettämään vapaa-aikaa koulun jälkeen ja hän joutuu lähtemään sijaiskotiin taxilla koulun päätyttyä sekä hänen harrastuksenansa ovat tauolla. Hän on ikään kuin välitilassa. Kunpa vain 10- vuotias lapseni voisi elää normaalia pienen pojan elämää.

Danielin sijoitus on jatkunut avohuollon sijoituksena omasta tahdostani, joten luontaisesti koen turhautumista ja surua. Daniel usein kysyy koska voi tulla taas kotiin asumaan. Rehellisesti sanottuna en halua häntä saman katon alle asumaan. En vain jaksa.

Oma sosiaalityöntekijä kehotti, että otan Danielia useimmin kotiin, jotta pystymme havainnoimaan hänen käyttäytymistään kotona. Daniel tuli yhdeksi yöksi kotiin. Olin taas tapani mukaan hermostunut, mutta parhaani mukaan pyrin piilottamaan asian häneltä. Päivä sujui iltaa kohden hyvin. Lääkkeen vaikutuksen loputtua Daniel rupeaa varsin uhmakkaaksi ja haluaa päättää perheen asioista. Hänellä on kuin kaksi persoonaa; ihana ja huomaavainen sekä kiltti poika, joka tulee esiin lääkkeen vaikutuksen aikana. Iltaa kohden lääkkeen vaikutuksen loputtua kuin varjo siitä kiltistä pojasta.  

Illallista valmistaessa kuulin kovaa huutoa olohuoneesta. Tiesin hänen menettäneen malttinsa jostakin. Daniel rupesi hakkaamaan päätään lattiaa voimakkaasti, joka laukaisi varsin kovan verenvuodon nenästä. Samalla olohuoneen tavarat rupesivat lentämään. Hän juoksi posliinimaljakko kädessään perässäni yrittäen heittää sitä päätäni kohden. Soitin taas jälleen kerran hätäkeskukseen. Apua odotellessa jouduin ottamaan hänestä kiinni, jotta hän ei vahingoittaisi lisää itseään. 6-vuotias tyttäreni Viola joutui mennä poliiseja vastaan alaovelle. En voinut jättää Danielia yksin tunnekuohuissaan.

Ensin tuli poliisit, sama poliisipari kuin aikaisemminkin. Ambulanssi, katsomaan pojan itse aiheuttamia vammoja, josta näkyvin oli iso kuhmu keskellä otsaa. Daniel ei aina muista asioita tunnekuohun päätyttyä. Tilanteen jälkeen hän vaipuu tyhjyyteen, huomaan sen hänen katseestaan. Kuin tyhjä kuori. Kunpa pääsisin hänen päänsä sisälle. Sen jälkeen hän vaipuu uneen, josta hän ei herää, vaikka puen vaatteet hänen ylleen ja kannan käsivarsissani autoon. Hän lähtee takaisin sijaisperheeseen. Näin meidän kotilomamme päättyi.

Sain ensimmäisen kerran elämässäni paniikkikohtauksen tämän raivon päätyttyä. Kehoni on kertonut minulle useasti jo, että ei jaksa kauaa. Silti koen sosiaalitoimen puolesta painostusta, kun he haluavat poikani kotiuttaa. Saatan olla persoonaltani liian herkkä, kun en jaksa vastaavia tilanteita. Olenhan niistä selviytynyt 8- vuoden ajan. Tai olen vain liian kuormittunut, en tiedä.

 

Ei ole helppo titteli äitinä sanoa, että en halua lastani kotiin. Olen se äiti, joka sanoo haluavansa lapsen asuvan muualla. Olenko siis huono äiti, joka ei välitä lapsestaan? Vai olenko äiti, joka kunnioittaa oikeutta omaan sekä tyttäreni turvallisuuteen. Jokaisen ihmisen perusoikeuteen kuuluu turvallisuus. Koskeeko se myös äitiä, jonka lapsi on vaarallinen? Usein minulle sanotaan, Daniel ei pysty sietämään pettymyksiä ja hän tarvitsee apua ja tukea tunteidensa säätelyyn. Millaista tukea pystyn antamaan, kun raivon alkaessa juoksen häntä karkuun? Uskokaa tai älkää, mutta olen kääntänyt kotonani kaikki kasvatukselliset kortit viimevuosien aikana. Toki olen tehnyt virheitäkin, mutta meistä äideistä kukaan ei ole täydellinen.

Illan tapahtumista seurasi lastensuojeluilmoitus niin kuin tavallista. Tällä kertaa tyttärestäni tehtiin myös ilmoitus. Olen usein tuonut esille haluavani lapseni huostaanotettavaksi. Sosiaalitoimi ei ole tähän ryhtynyt, ja nyt veljen riehuessa huoli toisesta lapsesta on herännyt. Ymmärrän kyllä, onhan minulla ollut jo vuosia huoli tyttärestäni, mutta ristiriitaista. Mielestäni.

Haluaisin Danielille normaalin elämän ilman virkavaltaa ja vastaavia tilanteita. Sijaisperheessä raivokohtauksia on tullut vähemmän ja hänen käyttäytymisensä on parantunut. Jokin kotona saa hänen itsehillintänsä pettämään. Elämme kotona samaa noidankehää vuodesta toiseen odottaen, että jotain todella pahaa todella tapahtuu. Kuitenkaan avohuollon sijoitusta ei jatketa loputtomiin.

Sosiaalityöntekijän soittaessa seuraavana päivänä sanoin haluavani huostaanoton. Mielipiteeni on sivuutettu aina, mutta se on mielestäni ainoa ratkaisu. Kotona meidän tulisi elää rauhallista elämää sekä myös Daniel ansaitsee rauhan. Huostaanoton seurauksena Danielin koulu muuttuisi, harrastustoiminta vaihtuisi uuteen kotikaupunkiin sekä asuinympäristö muuttuisi. Alku on raskas, mutta näin hän voi elää normaalia pikkupojan elämää. Toivoisin hänen pääsevän perheeseen, jossa pienen ja rakkaan lapseni olisi mahdollisimman hyvä kasvaa seuraavat vuodet. Kuka tietää oikean kuntoutuksen ja tasaisen arkirytmin tullen hän voisi palata takaisin kotiin tulevaisuudessa. Kuitenkin lapsen sopeutuessa uuteen paikkaan, uusine kavereineen, olisiko hänen viisas muuttaa tulevaisuudessa takaisin kotiin ja aloittaa kaikki alusta? Olen valmis ottamaan sen riskin. Toivon vain hänen voivan hyvin ja kasvavan turvassa, että meillä kaikilla on hyvä olla.